Keuruun takamaitten päivä kääntymässä iltaan. Talvimyrsky nousemassa, vihaiset tuulenpuuskat viskovat lumipaakkuja mäntyjen oksilta. Harmaahallavainen susi istuu edessämme tiellä, metsäautotiellä. Edelliskevään urospentu, jo melkoisen kookas mutta kaukana vielä isänsä, alfauroksen, jyhkeästä muodosta.
Istuu siinä juuri äsken GPS-pannan kaulaansa saaneena, tokkuraisena, vasta heräämässä nukutuksestaan todellisuuteen. Istuu siinä susi, katselee meitä, miehiä. Ihmetellen ketä ja mitä olemme. Ei ihmistä ennen nähnyt lie. Meitä miehiä on muutama vielä siinä. RKTL:n tutkijat ja pannoittajat tietysti valvomassa suden heräämisen loppuun asti kuten asiaan kuuluu.
Maallikkoja lisäkseni pari muuta. Joista yksi on jo iäkäs mettämies, täyspartainen menninkäinen, vanha koiramies, sätkä jatkuvasti suupielessään savuamassa. Susi istuu meitä katsellen, olemme sen edessä metsätieuralla epämääräisenä rykelmänä, vaiteliaina. Vain talvipuhurien tohahdukset ja männyistä putoavien lumipaakkujen tömähdykset tuovat ääntä valkoiseen maisemaan.
Kuvituskuva
Odotamme suden lähtevän siitä teilleen, metsään jolkottamaan. Se yrittää, mutta vielä hervoton takapäänsä suistaa sen kyljelleen, josta taas, ...ja taas, nousee istumaan, se susi, meitä ihmettelemään, keitä ja mitä olemme, sen nuoressa elämässä.Susi katsoo meitä kuin viisas olento vain voi. Tämä partaukko, toinen viisas, vanha hirvimies, rikkoo hiljaisuuden, ties jo tunnin kestäneen. Sanoo sudelle: "Lähe mukkaan". Sanoo uudelleen pyytävän nolpealla äänellä. "Älä lähde mettään, lähe mukkaan." Susi katsoo häntä, korvat hereillä kohti, kuunnellen, ihmetellen. "Lähe miun mukkaan", kuuluu taas vierestäni. Vaistoan partaukon tunnelman...koirakseen, hirvikoirakseen ottaisi tämän, suden.
Susi nousee jaloilleen, kääntyy, astuu pari askelta poispäin meistä ja horjahtaa auravalliin nojaamaan. Istuu. Nousee. Istuu. Nousee, ottaa muutaman jo jolkottavan askelluksen, ja tieuraa pitkin poispäin meistä ihmisistä. Kokoajan poispäin. Etäisyyttä jo lähes 100 metriä on sudesta meihin. Horjahtaa taas lumivalliin, nousee, kääntyy meitä katsomaan. Katsoo vielä meitä, sitten katsoo metsään, ...kotiinsa. Lähtee liikkeelle, ottaa jo muutaman laukka-askeleen, loikkaa auravallin ylitse metsään, katoaa lumituiskuun...
Me miehet siinä tiellä, katsomme jälkeensä helmikuisen illansuun sinihämyiseen metsään. Tuiskupäät jo lyövät kylmänä kasvoihimme, talvimyrsky nousee. Lohduton on ihmiselle talvinen asumaton sydänmaa. Astumme autoihimme. Lähdemme ajelemaan ihmisten ilmoille siitä.
Pertti Mäki
Projektinvetäjä Kirsi kiittää lämpimästi Perttiä tarinasta (joka on tosi), rohkeudesta kirjoittaa omalla nimellä ja luvasta julkaista tarina vain Kylävoimaa-blogissa. Erilaisia tarinoita ja näkökulmia tarvitaan - myös susikeskustelussa.
www.keuruunkylat.fi
