Kylläpä on ilmojen herra meitä hellinyt Mennään kylään -kyläkierroksilla! Tällä erää viimeisellä matkallakin paistaa aurinko, tuumasimme varmasti me kaikki kyytiläiset Karimoon suuntaavaan bussiin noustessamme. Penkit ovat täynnä ukkeleita ja akkeleita, hyvähermoinen kuski näyttää jo vanhalta tutulta, projektivetäjä on yhtä innoissaan kuin ennenkin ja kyläoppaat hymyssäsuin. Ei muuta kuin kohti uusia seikkailuja Karimoon, nyt lähdetään aivan läntiseen osaan Keuruuta, Pihlajaveden pitäjään! Laajojen erämaiden ja kauniiden koskien kylään!
Tänään kyläasiantuntijoina toimisivat siis Raija ja kaksi Mattia. Bussi nytkähti liikkeelle ja Raija tarrasi mikkiin. Karimon kyläyhdistyksen toiminta-alue on saanut nimensä Karimo-nimisestä talosta, joka eli kukoistuskauttaan 1700-1800 luvulla. Talo purettiin 40 vuotta sitten, mutta nimi jäi elämään Ähtärintien läntisellä puolella kunnan rajaan saakka ulottuvalla alueella. "Kylämme koostuu kylistä ja peristä. Meillä on kolme kylää: Salmenkylä, Sallinkylä ja Karhunkylä." Entäs ne perät sitten? Jäimme mielenkiinnolla odottamaan... "Periähän täällä on sitten aika lailla, Lapinperä, Riitaperä, Rajalanperä, Lienperä, Kangastenperä, Mäkelänperä..." Jos joku perä jäi puuttumaan, niin älköön kukaan loukkaantuko - jokainen perä on tärkeä! "Meidän kylää on ihan syystäkin kutsuttu peräkyläksi", tokaisi Raija ja minä siinä itsekseni hymyillen tuumailin, että kyläläiset voivat olla asuinpaikastaan ylpeitä hyvin monista eri syistä.
"Olemme kohteessa, palataanko takaisin", sutkauttaa Matti ja saa kyytiläiset nauramaan. Karimon kyläalueella asustaa viimeisen tarkistuslaskelman mukaan noin 130 asukasta. Raija oli ihan itse nimennyt ja laskenut heidät kaikki. Matit tarkistivat sitten, että lukema pitää kutakuinkin paikkansa. Asukkaita on laskennallisesti vain yksi per kilometri. Alue on iso, sillä se kattaa noin puolet vanhasta Pihlajaveden kunnasta. "Kyllähän se on mukava, jos sattuu naapurin valot näkemään joskus. Rauhassa täällä saa olla." Lapsiakin alueella syntyy, mutta harvakseltaan. "Meillä oli oma koulu kevääseen 2006 saakka, jonka jälkeen mukulat vietiin isompaan kouluun Haapamäelle." Jos niitä tenavia ei ole eikä tule omasta takaa, niin muut järjestelyt on keinotekoisia. Isommasta porukasta löytyi sitten enemmän ikätovereitakin leikkikavereiksi. Kouluttomuus ei siis näytä karimolaisten menoa vaivaavan, eikä hillitsevän. Ja näin sen pitää ollakin!
Kyläseudulla on monipuolista yritystoimintaa: kasvatetaan ja myydään marjoja, on lumenaurausta ja metsäkoneurakointia, metsäkuljetusta ja metsänostoa, rakennusten purkua ja tienvarsivesakoiden murskausta, maansiirtoa, koneistusta ja hitsaustyötä, rakentamispalveluita, lomamökkivuokrausta ja karjankasvatusta. Kyläkaupan toiminta loppui kymmenkunta vuotta sitten, joten nyt täältä hurruutellaan muualle ostoksille, jos ei omavaraisuus piisaa. "Toimiihan meillä täällä asioimiskyyti ja kirjastoauto." Kirjastoauton kuljettaja on miellyttävä ja palvelu on sen verran hyvää, että menot on kuulemma suunniteltava sen mukaan, miten Turbo-Urpoksi nimetty auto kurvailee paikalle. - Noita olemassa olevia palveluita onkin syytä käyttää ahkerasti, sillä jos ei käyttäjiä ole, ne palvelut tuppaavat loppumaan. Ettäs tiedätte. Turha sitten perään porata.
Luonto kutsuu meitä kaikkia toisinaan, joitakin useammin ja joitakin harvakseltaan. Toiset tykkää ja toiset ei, kun luonto on oikein likellä. Mutta odotapas kun olet Karimossa - silloin luontoon ei mennä, sillä olet jo siellä! Metsää, erämaita, nevoja, rämeitä, korpia, järviä, lampia, koskia. Paljon ja jokapuolella. Koskelankoski, Reinikankoski, Vääräkoski.. Suomenselältä alkunsa saava Pihlajaveden reitti laskee aina Tarjanteeseen saakka. Näissä vesissä tykkäävät uiskennella taimenet ja saukot. Koskia on ennallistettu uittojen jäljiltä, siirretty kiviä takaisin paikoilleen, että kolosissa olisi mukavampi kutea ja oleilla. Kukapa sitä koko ajan jaksaisi vastavirtaan vedellä? Muitakin eläimiä alueella on tavattu runsaasti, jos et tiennyt. Pari päivää sitten mittailtiin tuoreita karhun ja ilveksen jälkiä. Karhun tassun koko oli ollut 17 senttiä ja pienempiä nallukoita on esiintynyt enemmänkin. Siellä on melko varmaan tallustellut kolme karhua, se iso, keskikokoinen ja pieni? Ihan kuin sadussa. Luonnonsuojelualueeksi vihkitty Raiskinmetsä on tiivispuustoinen, ettei edes myrsky mahdu puiden väliin. Syvänvihreällä sammalpohjalla olisi Punahilkan keveä astella, sillä onhan täällä susiakin. Lattapäisen vanhan männyn latvassa on kalasääsken pesä. Kaikilla bussilaisilla venähti kaula avaruusolento ET:n mittoihin, kun yritimme kurkistella tuota pesää ja sen ylevää asukkia. Mutta eipä häntä näkynyt. Lienee ollut nimensä mukaisesti kalassa.
Suuri osa mökkiläisistä tulee tänne pohojanmaalta. Sen kyllä ymmärtää, sillä täällä kukkulat ja metsiköt vievät voiton aakeesta laakeesta. Mutta on Karimossa muitakin suuruuksia nähty kuin noita egoistaan kuuluisia läntisen Suomen edustajia. Hiihtäjämiehet "Holmenkollenin kukistaja" Anton Collin ja maailmanmestari tuplakultamitalisti Matti Raivio syntyivät suksimaan voittoisasti juuri täällä. Mutkaisilla sorateillä on koulutettu tunnettuja ralliautoilijoita hallitsemaan ennalta arvaamattomissa hyppyreissä sitikoita ja foordejaan. Tai mitä niitä menopelejä nyt olikaan. Ei niin tuore, mutta varsin vaikutusvaltainen asukki on ollut myös noita Antti Lieroinen, joka joskus 1600-luvun puolivälissä lienee tehnyt maukasta sammakonreisipiirakkaa juuri näillä main vaimonsa Kirsti Vihoittaren kanssa kahdelle lapselleen... Tuohon aikaan noitina tunnetut henkilöt kokivat pahimmillaan kovan kohtalon ja niinpä Anttikin lopulta päätyi rovioon liekkien nielemäksi. Tarina ei kerro, miten vaimolle ja lapsille kävi, mutta ehkäpä jossain päin vielä kulkevat isoisoisoisoisoisänsä yliluonnolliset kyvyt perineet pikkunoidat. Eikös ne lähestyvänä lankalauantaina mellasta ja tee kolttosiaan Karimossakin?
Henkimaailman asioista on jouheva siirtyä tietotekniikan pariin. Alkulantietä muutaman kilometrin ajettuamme saavumme entiselle koululle, joka toimii nykyisin Tiedetilana. Kahteen kertaan palamaan syttynyt rakennus on oiva kohde salamaniskulle, sillä kurotamme kohti taivasta noin 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Tämä on Karimon alueen korkeimpia paikkoja. Tilalla käytetään energiansäästämiseen uusinta tekniikkaa ja isäntäväki innovoi lisää. "Kaikki pyritään tekemään niin, ettei talon ulkopuolista energiaa tarvita". Rakennusten lämmitykseen on joskus vuosia sitten mennyt öljyä 24 tuhatta litraa. Nyt lämmityskulut ovat alle 2000 euroa vuodessa, eikä öljyä tietenkään käytetä lainkaan. Nimenä "Tiedetila" on osunut kaikin puolin nappiin, onhan kysymyksessä Suomen laajimman tietokonemuseon kotipaikka. Tänne on kerätty ja laitettu esille 150 vanhaa tietokonetta yli 30 vuoden ajalta. Voi noita rakkaita möhkäleitä! Kukapa niitä voisi unohtaa; ruskeita ja oransseja, pieniruutuisia vekottimia. Läppärikin painoi kilotolkulla! Toimintaa ylläpitävä Kari Kotiranta tarjoaa tietokoneopetusta +50 väelle. Meneillään olevan kurssin keski-ikä on 68 vuotta ja hyvinpä oppivat ikäihmiset muun muassa tablettia käyttämään. Tekniikkaa ja tiedettä harjoitetaan myös puutarhan puolella. Siellä Tuula Kotiranta kasvattaa hiekkapenkeissä ilman lannoitteita jos jonkinlaista kasvia. Jos et usko, niin kannattaa kesällä ja sadonkorjuun aikaan tulla itse katsomaan!
Metsät kätkevät taakseen muitakin yllätyksiä. Tällä kertaa emme kuitenkaan kurvaa kylän toiseen todella kummalliseen paikkaan, sillä bussilla etenemistä haittaa hieman kelirikko ja keskelle korpea johtavan tien kuudelle tonnille asetettu painorajoitus. Mutta tietäkää tämä: jos kylältä löytyy tiedettä ja tekniikkaa, niin löytyypä täältä kulttuuria, kirjallisuutta ja taidettakin. Todennäköisesti maailman ainoa ja oikea Korpikirjasto on rakennettu Sällinkylän perukoille aivan Iso-Korpijärven rantaan. Korpikirjaston isäntänä toimii Ilari Kotimäki, joka suunnittelee paikalle myös konserttisalin rakentamista. Korpikirjaston kulttuurin ja kirjojen äärelle löydät seuraamalla tienviittoja ja lintupönttöjä, joihin on kaiverrettu suurten suomalaisten kirjailijoiden ykkösteosten nimet. Ja muista ettet menetä toivoasi, vaikka matka on pitkä, sillä perillä riittää nähtävää!
Karimossa olet niin kosketuksissa luonnon kanssa, että itsellekin tulee vähän eläimellinen olo. Aistit terävinä katselet, kuuntelet ja haistelet ympäristöäsi. Jos pusikossa kahahtaa, odotat, että sieltä tulee karhu morjestamaan. Mutta ei. Bussimme editse loikki juuri pikkuinen jänes kesäasussaan. Ajelimme ihan hissukseen eteenpäin ja yritimme olla niin nätisti kuin ihminen luontoa kunnioittaessaan voi. Raija kertoi meille, että 1800-1900 lukujen taitteessa Karimon alueella tehtiin maanmittaus- ja isojakotoimituksia. Jo silloin talot nimettiin metsäneläinten mukaan. "Karhula, Sutela, Hukkala, Mäyrälä, Jänikselä, Saukkola, Kettula." Seudun viljelyspalstat ovat saaneet lintujen nimet ja metsäpalstat kalojen nimet.. Jaa, että miksikö täällä tuntee olevansa osa luontoa? Kun pidimme makkaransyöntitauon Kankipuron viereen rakennetulla kodalla, oli odotukset korkealla - jos karhut tykkäisivätkin enemmän makkarasta kuin hunajasta. Mutta ei. Yksikään näre ei kahissut, eikä nalle niiden takaa kurkkinut, kun osa matkalaisista sukelsi sammalpohjaiseen vanhaan metsään Kankipuron myllyä ihailemaan. Oli ihan hiljaista, virtaava vesi kohisi ja kuohui kulkiessaan. Vain pimeän myllyn uumenista kuului erään rouvan kysymys "Missäs se vieraskirja on, eihän täällä näe mitään".
Mehun ja makkaran jälkeen alkaa helposti kahvituttamaan ja pullituttamaan. Lähdimme hissukseen kulkemaan kohti pikitietä. "Korpivaellus alkaa olla ohi, käännymme kohta Ähtärintielle ja suuntamme etelään päin". Meillä oli vielä yksi pysähtymiskohde: Pihlajaveden rantaan ja Ähtärintien P-alueelle rakennettu Karansalmen kylätalo. Karimon ahkerat kyläläiset siinä tarjoavat rentoutumis- ja virkistäytymismahdollisuutta ohikulkijoille sekä kylän omille asukkaille. Kylätalon ikkunat aukeavat järvenselälle ja voit istahtaa joko sisällä tai isolla laiturilla kahveeta hörppien. Jos on päässyt pöksyt kuraantumaan, voit pestä ne nopsasti kylätalon pesukoneessa ja jos ei ole kiire, niin saunakin lämpiää. Ajattelepa, ihan kuin olisit kotona, mutta kuitenkin olet vieraissa! Tämä on sitä aitoa vieraanvaraisuutta! Kun astuimme kylätalon ovesta sisään, löysimme myös merkityksen sanalle tungos. Rusinapulla hampaissa ja kahvikuppi kädessä äimistelimme rakennusta, joka on tehty kahdesta merikontista, ulkovuorauksena heinäseipäitä ja riihetkin kierrätysmateriaalia. Tästä eteenpäin tiedoksi ihan kaikille, että on suoranainen rikos ajaa tästä ohi pysähtymättä! Että astupa ensikerralla täällä kulkiessasi sisään, nauti hetki Karansalmen maisemista ja rauhasta.
Joko kaikki kävi vessassa? Ei, yksi mummu puuttuu vielä, tuoltahan se tuleekin. Nyt matka jatkuu. "Ähtärin pikitie on tehty 1967". Siinä on vedetty liikaa asvalttia liian lyhyelle matkalle, on vähän ryppyjä meinaan. Kun bussimme kuljettaja kaula pitkällään katsoi voisiko levikkeeltä siirtyä turvallisesti ajoväylälle, Matti tokaisi että "Antaa mennä vaan, tähän aikaan ei ruukaa tulla autoja." Tiellä on kieltämättä liikennettä harvakseltaan varsinkin talvisin, mutta kuitenkin on! Toivottavasti kukaan ylivirkeä päättäjä ei saa ajatuksiinsa, että rullataanpa tuo asvaltti pois, että voivat maalaiset ajella soralla. Tien kunnostahan näilläkin alueilla paljon puhutaan ja niin pitääkin. Se on sillä lailla, että puolensa on pidettävä ja ääntä myös, muuten upeat, ainutlaatuiset, persoonalliset ja erittäin tärkeät kulkuväylät rapautuvat. Milläs ne mökkiläiset sitten mökilleen pääsevät? Helikopterilla vai? Vai pitääkö se mökki ostaa Mannerheimintieltä?
Bussimme kierteli vielä Ahtaansalmen ja jyrkästä nousustaan sekä kiemuroistaan kuuluisan Ahtaanmäen kautta Pihlajaveden keskustan suuntaan. Oikealle puolellemme jäi Pihlajaveden kotiseutumuseo, joka on auki kesäisin. Sielläkin saa aikaa kulumaan het pari tuntia, ainakin jos Raija on äänessä. Vasemmalle puolellemme jäi Pihlajaveden entinen kunnantalo. Kaunista seutua! Jos niin on jo huhtikuussa, niin kuvittelepa kesällä. Oi joi! Valkeinen kutsuu pölyttyneitä reissaajia uimaan - ei ehkä ihan vielä, mutta parin kuukauden päästä - ellei ole kylmää kyytiä vailla. Vesi on puhdasta ja siksi Valkeisella on hyvin suosittu uimaranta. Junarata kulki aivan vierellämme ja ohitimme myös kyllästämön, jonka tuoksujen perusteella kyläläiset kuulemma joskus ovat ennustaneet säätiloja. Mikäs täällä ilmaa nuuskiessa, kun on niin puhdasta, että naava roikkuu suurina tuppoina puista! Joskus aikoinaan ilmassa on leijunut muitakin tuoksuja. Matti kertoi, että kylän emännät eräänä päivänä pääsiäisen tienoilla olivat nuuskuttaneet ilmaa nokat nirpallaan ja arvelleet, että "Kenelläkähän siellä mämmi pallaa pohjaan?". No ei kenelläkään, kun Kallion Fransi se siellä vaan pontikkaa poltteli.
Kello kävi yhdeksää, kun käännyimme vt 23:lle. Viimeinen kyläreissu oli siis melkein jo tehty ja eron hetki kallis. Olimme taas paljon turisseet, kuunnelleet, nauraneet ja oppineet - mistä on kylät ja kyläläiset tehty? Kiitämme teitä kaikkia näistä menneistä hetkistä, ikimuistoisista retkistä. Tiedämme nyt enemmän kuin ne, jotka vain puhuvat ja luulevat tietävänsä, koska eivät koskaan käy ja syvenny kuulemaan, tutustumaan ja tuntemaan, mitä kyläläisyys kätkee syvimpään olemukseensa.
Mennään kylään -reissubussi kurvasi Keuruun Matkahuollon pihaan ja ovista astui ulos tyytyväisiä kyläturisteja. Saisiko näitä reissuja vielä lisää? Ehkä joskus, ken tietää? Tuhannet kiitokset aktiivisille kyläläisille, järjestäjille, kuskille, oppaille, kyytiläisille ja toimittajille! Pidetään kylät maailmankartalla!
Lisää reissukuvia facebookissa. Kirjautumista ei tarvita :)
Terveisin
Kirsi, projektinvetäjä
www.keuruunkylat.fi
Aurinko paistoi siniseltä taivaalta tälläkin kertaa, kun kyläreissumme kohti Etelä-Keuruun kyläalueita oli alkamassa. 50 hengen bussi oli perinteiseen tapaan täyteen buukattu ja iloisia kyläturisteja riitti joka penkille. Mukana oli vanhoja tuttuja, kylävierailijakonkareita sekä uusia tuttavuuksia - kaikki sulassa sovussa ja eri puolilta Keuruuta paikalle saapuneita. Projektinvetäjä lausahti porukan tervetulleeksi ja sittenpä mikrofoonin melkein sai itselleen Kyösti. Vaan eipä sittenkään. Liisa halusi ensin virittää väen oikealle taajuudelle lausumalla vierailukohdettamme hienosti kuvaavan runon:
Tervetuloa Keuruun eteläisiin kyliin, Vesi-Keuruulle!
Mistä on kylämme tehty?
Keurusselän uimarannoista ja saarista.
Metsäenergiasta ja marjoista.
Viljapelloista ja Ahdin anneista.
Räjähteistä ja rokista.
Seurantaloista ja kyläkoulusta.
Omenatarhoista ja kesäkukista.
Telttatemppeleistä ja metsäkappeleista.
Sekä Akselin, Louis´n, Onnin, Heljän ja Heidin taiteesta.
Niissä on meidän arki ja juhla.
Runon riimit kertovat Etelä-Keuruun vaihtelevasta luonnosta ja maisemista, persoonallisista kyläalueista, kylissä viihtyvistä asukkaista ja heidän tekemisistään sekä Keurusselästä, jonka rannat kaunistavat seutua kymmenien kilometrien matkalta.
Koska Etelä-Keuruu muodostuu useammasta pikkukylästä, oppaitakin on tavallista enemmän - jokaiselle alueelle oma asiantuntijansa. Tänään tarinoita meille uteliaille pääsisivät kertomaan Liisa, Kyösti, Marja-Leena, Anneli, Hillevi, Kaarina ja pari Santalaa. Olikohan siinä edes kaikki? Monipuolista kyläasiantuntijuutta vaativa kyläkierroksemme oli suunniteltu kiemurtelemaan pikitie numero 58 molemmin puolin. Nimittäin tuo neljättäkymmentä kilometriä pitkä tie on kuin rypäletertun ranka, johon rypäleet eli kylät kiinnittyvät - tertun pää on kiinni Keuruun keskustassa ja pohjimmainen "rypäle" hipoo melkein Mänttää. Etelä-Keuruulla majaansa pitää noin 500 asukasta ja vapaa-ajan asukkaita on toinen tai jopa kolmas mokoma. Seudulla toimii 15 maatilaa, joista 7 on karjatiloja. Täällä voit kuulla vielä ammumista, hirnumista, alpakoiden yninää ja possujen röhkimistäkin. Lisäksi muita yrityksiä on alueella peräti nelisenkymmentä. Yleinen suunta on, että maatalous on muuttunut ja muuttuu edelleen metsätaloudeksi. Pellot on istutettu, sillä pienellä tilakoolla ei enää pärjää, vaan kaiken pitää olla ISOA. Isosta puhuttaessa varmasti monelle tulee mieleen Pohjoisjärven rannassa oleva tapahtuma- ja koulutuskeskus Iso Kirja, joka kokoaa sanan äärelle vuosittain kymmeniä tuhansia kävijöitä. Pelkästään juhannuksena vieraita saapuu 35 000. Oh hoh, siis väkeä on ihan kuin oikein ison luokan stadionkonsertissa! Ja mikäpä alueella ollessa, hyvien palveluiden äärellä, huikaisevissa maisemissa, hengenheimolaisten seurassa.
Vaikka kyläalue on iso, naapurit tunnutaan täälläkin tietävän varsin hyvin. Ja jos joku oppaista epäröi, "kukas se tuossa asukaan", niin jopa kuului jostain penkinvälistä avustava huudahdus, että kuka se siellä majaansa pitelee. Juntuset, Ahot, Kiviset, Mikkoset, Lappalaiset, Rauhalat, Karjalaiset... "Tuohon on muuttanut joku uusi, ei tiietä vielä kuka". Eipä ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö asiasta otettaisi selvää! Ja sehän onkin näillä kylillä maailman paras asia, että naapuri on tarpeeksi lähellä ja samalla tarpeeksi kaukana. Lähes kaikki tuntevat toisensa oli puskia välissä tai ei. Apua saa, jos tarvitsee ja jos haluaa olla rauhassa, niin sitten olkoon. Täällä saa olla sinkku virallisesti tai epävirallisesti ja ihan rauhassa tai jos seuralaista haluaa etsiä, niin kannattaa osallistua vaikka kylän yhdistysten yhdessä järjestämiin possujuhliin elokuussa.
Pikitie jäi puiden ja pensaiden taakse, kun mutkittelimme vanhaa Mänttään johtavaa tietä. Kapea sorapohjainen tie kulkee metsien välissä. Välillä näkyy siellä täällä taloja ja läikkyy rantaa. "Näitä pitkin sitä on tullut kouluun polkupyörällä hinkattua". Jokainen voi kuvitella, että hinkkaamistahan se aikoinaan vaihteettomalla pyörällä ajaminen on ollut, ylämäkiä ja alamäkiä hurruutellessa, vähemmän kun sitä tasaista tietä on näillä main. "Kuljettaja, pysähdytäänpä tähän hetkeksi. Tuossa on Riitalahden kahakan muistomerkki vuodelta 1808." Paikalla ottivat yhteen Pohjoislahden miehet ja venäläiset, aseinaan puukot ja kirveet. Taisi olla viimeinen kerta, kun itänaapurit nimittivät paikallisia miehiä hameväeksi, niin kova tappelu siinä käytiin. Kuuleman mukaan vain yksi hyökkääjistä pelastautui, kun meni Riitalahteen vedenpinnan alle piiloon ja hengitteli siellä kortteen kautta keuruulaista ilmaa. Sen sijaan kahakoinnista selvinneet viimeiset toverit, jotka yrittivät rynniä hevosilla karkuun, saatiin Huttulassa kiinni...
Jos näillä seuduilla on joskus ryttyilty vieraiden kanssa, on omienkin kesken tullut nokankoputtamista. Murhamäki on saanut hurjan nimensä siitä, kun paikallisilla miehillä tuli korttipelissä riitaa ja siitä seurasi miehentappo. Yksi tarina kertoo, että isännät eivät päästäneet renkiä tämän halutessa karhumetsälle, vaan halusivat mennä sinne itse. Renki jäi kotiin ja murehti siellä. Samaan aikaan velmu karhu kiipesi puuhun ja hyppäsi metsässä isäntien niskaan, jolloin isäntämiehille kävi tietysti köpelösti. Eipä nalle niskassa ole ilahduttava asia, joten tulee mieleen, että olisiko sittenkin pitänyt päästää se renki metälle.. Ettei nyt kenellekään jäisi sellaista käsitystä, että eteläkeuruulaiset ovat tavattoman kovia nahistelemaan, niin kerrottakoon että nykyisin patoutunutta energiaa puretaan muun muassa sivakoimalla tai hölkkäämällä kyläläisten talkoilla rakentamaa melkein kaksi kilometriä pitkää valaistua pururataa pitkin. Siellä hikoillaan 24-tunnin hiihdot ja juoksut, joihin osallistutaan isolla porukalla jo eri puolilta Suomeakin. Kylällä touhutaan lisäksi erilaisissa talkoissa ja parhaillaan kunnostuksen alla olevassa Nuorisoseurantalo Männistössä.
Talkoilla on rakennettu myös Pohjoislahden riistamiesten omistama kota, jossa kyläyhdistys tarjosi meille reissumiehille ja -naisille makkarata. Turaus sinappia ja ketsuppia, imaisu pillimehua, ai miten hyvää. Kylläpä meille aurinko paistaakin kauniisti ja kuukin on yhtä aikaa taivaalla. Ei näillä reissuilla nälkään pääse kuolemaan, NS Männistön pihassa pysähtyessä syötiin jo omenapannaria... Kunhan tästä ehditään Häkkiskylään, niin Maaseutuseurantalo Harjulinnassa saamme juoda munkkikahvit. Mutta ennen kuin lähdemme ajelemaan etelämpään, on vielä paljon kuultavaa ja nähtävää. "Monilla menee korvat lukkoon, kun laskeudutaan täältä Mäkikylän päältä alas, nyt ollaan 170-220 metriä merenpinnan yläpuolella riippuen siitä missä ajellaan". Kääntyessämme kodalta tielle, Kyösti kehotti meitä katsomaan ylös metsäiseen rinteeseen. Siellä näkyivät valtavat lohkareet, Hartikankivet, joilla ennen karjapaimenet kokoontuivat. Joku meistä matkalaisista olisi heti halunnut rynnätä sinne kokemaan kivien rinnalla omaa pienuuttaan, mutta nyt ei ollut aikaa. Ehkä ensi kerralla?
Kyläalueella piisaa korkeita harjanteita, rinteet ovat täynnänsä kirkasvetisiä lähteitä. Täällä vedet laskevat Keurusselkään, Päijänteeseen sekä Kokemäen vesistöön. Sorapitoisen Lintusyrjän harjun päälle kiipeäminen palkitsee huikaisevilla maisemille - noh, pikkuisen pitäisi ottaa puita pois, mutta aktiivinen kurkistelija kyllä löytää riittävän rakosen, josta näyttäytyy upea näkymä Keurusselälle aina kilometrien päähän. Muutaman minuutin ajomatkan päässä on täysin toisenlainen maailma, kun menemme korkealta alas ja pinnan alle. Huhkojärvi on paikoin jopa 90 metriä syvä kylmä järvi, jonka äkkijyrkät rannat voivat laskeutua heti kahdenkymmenen metrin syvyyteen. Huhkojärvellä pääsee sukeltamalla myös vedenalaiseen kalliokäytävään. Rannat ovat tietysti täynnä mökkejä, eikä ihme, sillä näissä karuissa ja kauniissa maisemissa on maalannut sellainen mieskin kuin Akseli Gallen-Kallela.
Gallen-Kallela oli kesäisin Serlachiuksen kaverina tämän tilalla ja siellä viihtyi kuulemma myös eräs Euroopan kauneimman naisen tittelin saanut neitonen. Kylätarinat kertovat, että missi tykkäsi hankkia täällä rajatonta rusketusta, joka toiminta aiheutti paikallisissa emännissä paheksuntaa. Opas ei kerro, kurkkiko Serlachiuksen tiluksille pusikoista minkä verran kyläläisiä, mutta ilmeisesti kuitenkin riittävästi, koska eräs talon pysyvämmistä emännistä kehoitti isäntää lopulta siirtämään Mäntäntien paikkaa kiertämään tilan kauempaa. Niin siinä sitten kävi, että tie siirrettiin parisataa metriä kauemmas ja tilanväki sai touhuta pihassaan rauhassa. Se lienee ollut hyvä ratkaisu, sillä vaikka kuinka yritimme tirkistellä bussin ikkunasta, emme nähneet muuta kuin tiivistä kuusikkoa - ja taitaapa se missikin olla jo puutarhasta kadonnut.
"Hiljempaa kuski, jos on mahdollista". Tässä on lyhyellä tienpätkällä paljon asiaa. No niin. Olemme nyt Kekkosen metsästysmailla, näissä metsissä on käyty ja käydään Naton yhteensopivuusharjoituksia. "Puolustusvoimien kämppä on tuolla vasemmalla". Kyllä noissa metsissä kelpaa samoilla, sillä paikallisessa luonnossa on runsaasti tihkulähteitä. Ei tule jano varvikossa temutessa. Vesi on puhtainta mitä olla voi, eikä se koskaan jäädy. Taimenpurojen kunnostusta on tehty porukalla talkootyönä, johon kymmenet vapaaehtoiset ovat osallistuneet. Turpeennostoa pidetään näillä alueille isona mörkönä, eikä syyttä. Kukapa haluaisi, että Ukonpurossa virtaa ruskea vesi?
Vanhaa Mäntäntietä ajellessa päästään Tiirinselän kyljessä lepäävälle Häkkiskylälle. Pieni punainen silta, vanha nurkkakauppa, josta on myyty limonaadia, vanha kansakoulu, perinteikäs Maaseutuseurantalo Harjulinna, kaunista maaseutumaisemaa vanhoine rakennuksineen. Olimme nyt Etelä-Keuruun eteläisessä osassa. Täältä on Mänttään 11 km ja Keuruun keskustaan 20 km. Näiltä "raja-alueilta" on koulua käyty yli kunnan rajojen ja asiointikin usein suuntautuu sinne, minne matka on lyhin. Kun matka kunnan keskustasta kasvaa, kyläläisten toiveissa pilkahtelevat muun muassa nykyaikainen kunnallistekniikka ja laajakaista. Toiveet ovat muuttuneet vuosien kuluessa, sillä kertoman mukaan ennen kyläläisten hartain toive saattoi olla "Jos me saatais tonne meijän kauppaan rautanauloja".
Bussimme pysähtyi Harjulinnan pihamaalle. Käykääpä sisään ja hädän hetkellä voi nauttia eksotiikasta, rakennuksen takana on ulkohuussit. Kun vanhan rakennuksen ovesta astui sisään, ilmassa tuoksui kahvi ja raikas ilma. Tästä talovanhuksesta on pidetty hyvää huolta ja sitä käytetään säännöllisesti kyläläisten kokoontumispaikkana. Täällä on tanssittu ja laulettu kauneimpia joululauluja. Pusunurkkauksessa on varmaan pussattukin. Ainakin miljoona kertaa. Vierailuamme varten saliin oli tuotu paikallisen puukäsityötaitajan Kalevi Pummilan taidonnäytteitä. Voi itku miten hienoja puurasioita, kynttilänjalkoja ja pahkatarjottimia ja vaikka mitä muuta - ja lompakko kotona! Viereisellä pöydällä oli taitavan kameramiehen Seppo Niemen upeita otoksia, joissa kukat tuoksuivat kuvasta ulos ja marjat kutsuivat maistamaan.
Kun on ensin tultu, on sitten myös lähdettävä. Matka kohti Keuruun keskustaa alkoi. Hillevi kertoi meille, että aivan eteläisestäkin osasta käy väkeä töissä Jyväskylässä saakka. "Kantatie 58 on tärkeä väylä". Useita uusia taloja on rakennettu viime vuosina sen molemmin puolin. Varpaasalmen kohdalla kuulimme tarinaa Roosinpohjan vihaisesta sonnista, jota ei lehmää taluttaessa uskaltanut ohittaa. Sitten käännös Liukontielle. Siellä saimme aistia lisää menneen tuulia, kun Nikolaintalon ja Häkki-Liukon pihapiirissä katselimme ihaillen maakunnallisesti arvokasta rakennusympäristöä. Täällä ovat myös taiteilija Heljä Liukko-Sundströmin juuret. Eikä ole mikään ihme, että taiteilijoita kylällä riittää, sillä näkymät ympärillämme inspiroivat ihan perustuhertajaankin. Oispa ollut pensseli kädessä!
Kotimatkalla kyytiin nousivat hetkeksi vielä Santalat, jotka avasivat meille Airolahden kyläläisten karjalaisia juuria. Ennen niin villin korven asuttivat silloin aikoinaan Karjalan evakot, 11 uutta perhettä, joista kyläläiset ovat saaneet alkunsa. Paikallinen maanlaatu ei ollut ihan niin muhevaa ja pehmoista multamaata kuin Karjalassa, joten tarina kertoo evakon kiljahdelleen, että "Voi hyvä ihme millasee korpee meit tuuaa, huomenna myö lähetää täält kottii".
Nuo karjalaiset eivät onneksi lähteneet kottii, mutta myöpä lähettii. Olipa hieno kokemus tämäkin reissu, huokasivat Matkahuollon pihassa hymysuin kylävieraat. Hyvin järjestetty ja vaiherikas seikkailu kantatie 58 molemmin puolin - kiitos upeille oppaille ja järjestelyissä mukana olleille! Ensi tiistaina on edessä viimeinen kyläkierros tällä erää ja silloin matkaamme Karimoon. Siihen saakka..
Näkemisiin ja kuulemisiin!
Lisää reissukuvia facebookissa. Kirjautumista ei tarvita :)
Kirsi, projektinvetäjä
www.keuruunkylat.fi
Kolmas kyläkierroksemme alkoi juuri niin kuin kaksi edellistäkin: linja-auto oli viimeistä penkkiä (ja yhtä käytäväkyykkypaikkaa) myöten täynnä, aurinko paistoi puolipilviseltä Keuruun taivaalta ja hieman vilakasta tuulesta huolimatta kevään tuntua oli selvästi ilmassa. Immeisillä hyvä mieli ja kuljettajakin valmiina suureen seikkailuun... Projektinvetäjän alkuhöpinöiden jälkeen lähdimme huristelemaan kohti Haapamäen ja Riihon suuntaan lounaisimpaan Keuruun kolkkaan. Ensimmäinen kyläoppaamme Mauri Koskela nappasi kiinni tottuneesti mikkiin ja ryhtyi kertomaan Haapamäen historiasta ja vähän tuoreemmistakin suunnitelmista.
Tiesitkös, että Haapamäki on ollut Suomen kolmanneksi tai neljänneksi tärkein tavara- ja matkustajajunaliikenteen solmukohta sotien jälkeen? Kunnes sitten avattiin Tampere-Seinäjoki oikorata ja se pilasi kaiken. Hyi hyi. Ei noin saa tehdä, tuhmat päättäjät! Aikoinaan Haapamäellä asusti kolmisentuhatta asukasta, joista peräti seitsemänsataa tienasi leipänsä VR:ltä. Nyt kaikki on toisin... Haapamäkeläiset pyrkivät säilyttämään yhdessä ponnistellen sen, mitä jäljellä on; rautatieläisyyden tunnusmerkit, kauniit rakennukset ja pikkukaupunkimaisen miljöön.
1950-luvulla kylällä toimi 11 kauppaa, nyt väestön maidossa ja piimässä pitää yksi Sale. Haapamäellä on kuitenkin palveluita, jotka ovat muilta kyliltä kadonneet: posti ja pankki. Lisäksi monipuolinen yritystoiminta pitää sisällään palvelut kuten; autonkorjaus, hiustenleikkuu, majoittumis- ja ruokailumahdollisuudet. Teollisuuttakin alueella on, useita kymmeniä ihmisiä työllistäviä yrityksiä.
Haapamäen perinteitä vaalitaan Höyryveturipuistossa, jonka keulahahmona on entinen (ja varmaan nykyinenkin) kestävyysjuoksia ja urheilusuuruus Martti Vainio. "Veturipuiston rooli on merkittävä koko kylän toimintaa ajatellen", sanookin Koskelan Mauri painokkaasti. Ja syystä. Vuonna 1988 avattu puistoalue on mitä mainioin nähtävyys ja ajanvietepaikka. Höyryveturipuistossa voit nauttia tanssista, laulusta (itse laulaen tai vain kuunnellen), teatterista, virvoittavista juomista ja maittavista ruuista, ihailla pienoisrautatietä ja päästä ihan lähelle ihmettelemään 14 vanhaa veturia, voit painella resiinalla kahvittelemaan ja sitten ottaa makoisat nokoset joko hotelli Hilttonissa tai junan makuuvaunussa. Karavaanaritkin ovat alueelle tervetulleita ja heille onkin tarjolla puiston alueella 60 paikkaa. Vuonna 2003 Veturipuiston vetovastuun ottanut Vainion Martti on tehnyt kyllä hurjan hienoa työtä ja ideointi senkun jatkuu entisellä halkotarha-alueella, sillä paikalle on suunnitteilla myös mökkikylä ja koirapuisto..
Kun Martille ja Höyryveturipuistolle oli sanottu hei-heit sekä kiitetty herkullisista pullakahvitarjoiluista, lähdimme hissukseen lipumaan bussilla vanhaa Asematietä pitkin kohti Haapamäki cityä - ydinkeskustaa. Tien molemmin puolin asutetaan viehättäviä vanhoja rautatieläisten aikoinaan rakentamia taloja. Suurin osa on yksityisten omistuksessa ja niitä on selvästikin kunnostettu pieteetillä (ja Museoviraston valvonnassa). Toki tienvarteen mahtuu sellaisiakin rakennelmia, että Mauri-opas joutui tokaisemaan "sinne ei kannata katsoa". Voi kunpa nuo kaikki kauniit vanhat talot saataisiin kuntoon, pusikot raivattua tieltä, puutarha- ja piha-alueet siistittyä. Silloin Haapamäki olisi niiiiiin suloisen makoisan ihana paikka, että siitä voisi haukata palasen. Myös kylän ytimestä löytyy kauniita rakennuksia, joista mainitsemisen arvoinen paikka on esimerkiksi Cafe Raijan talo, joka on kuin vanhanajan siisti ja nätisti pidetty kestikievari. Siellä voi nälkäinen matkalainen saada täytettä vatsalle ja painaa väsyneen pään tyynyyn.
Matkamme jatkui Haapamäen Suojalle, joka on nimensä mukaisesti vanha Suojeluskuntatalo. Hietalan Esko kertoi meille talon menneisyydestä ja nykypäivästä, miten kummassa se seisookaan ylväästi pystyssä vielä tänäkin päivänä. Tielinjausten vuoksi melkein purkutuomion saaneen rakennuksen omistaa Haapamäen Pallopojat, jotka pitävät hyvää huolta vanhasta talosta. Suoja elää uutta elämää sodan jälkeen, jolloin lotat istuivat katolla olevassa ilmavalvontatornissa ja varoittivat näkysälle saapuvista pommikoneista. Nyt Suojalla tanssitaan talvisin, katsotaan Keuruun ainoassa elokuvateatterissa digitaalisten elokuvien ensi-iltoja samaan aikaan kuin "Isossa Omenassakin" ja vietetään bingoiltoja säännöllisesti. Tiloja myös vuokrataan juhliin ja erilaisiin tapahtumiin. Hienoa, että suomalaista perinnettä vaalitaan ja näistäkin Kotalassa valmistetuista hirsistä pidetään huolta. Hyvä Esko & kumppanit!
Kuka voisi kellon seisauttaa ja ajan pysäyttää.. Niin määrätietoisesti tikuttivat sekunnit ja minuutit, että meidän oli käännettävä rattia ja katseet kohti Riihoa, Keuruun kaali- ja vilja-aittaa. Mauri väistyi oppaan paikalta ja Kosken Kaarina päästettiin vauhtiin vuorostaan. Piskuinen Riihon kylähän ei ole iso, mutta siellä tapahtuu isoja asioita! Joku rouva on joskus tokaissut, kun Riihoon suostuteltiin Helsingistä saakka muuttamaan, että "Sinnekkö korpeen, eihän siellä ole mitään!". Mutta sitten kuitenkin ihastui ikihyviksi ja asettui asumaan kylälle. Mikäs ihme tuo on, kun näitä peltomaisemia, kaunista suomalaista maaseutua katselee. Alueen lähes kaikilla maatiloilla on tapahtunut sukupolvenvaihdos ja jatkajat ovat löytyneet pojista ja tyttäristä. Täällä viljellään viljaa, kasvatetaan kaalia, on lypsykarjaa ja hevostiloja. Silmiä hivelee ympärillä polveilevat pellot ja sinisenä hohtavat järvet. Jos Tauno ja Ansa olisivat nyt täällä, niin varmasti rakastuisivat ihan oikeasti, eikä vain elokuvissa! Tuossa on tuommoinen valkorunkoinen koivukin, johon voisi nojailla, jos jalat kävisivät veteliksi rakkauven ravistellessa...
Riihon
kylänraja alkaa entisestä Putkonotkosta, juuri ennen Koskelantien
risteystä. Pysähdyimmekin rajoja mittailemaan bussipysäkille, jolla
viimeksi linja-auto on pysähtynyt 20 vuotta sitten. Kyllä siinä on
tullut odottavan aika pitkäksi... Mutta odottaneet ovat kyläläisetkin,
nimittäin nopeusrajoitusten laskemista edessämme olevalla mutkaisella
tienpätkällä. "Tuolla on ollut auto jos toinenkin ojassa", viittilöi
Kaarina bussin ikkunasta eteenpäin. Mikäs siinä auttaa muu kuin olla kärsivällinen, kyllä ne sieltä
ELY:stä varmaan joskus vielä vastaavat. Ei ole varmastikaan menossa viimeinen väsytystaistelu virkamiehet vs. kyläläiset. Eikä tämä ole viimeinen tieasia, joka nousee kyläkierroksilla esille.. Mutta nyt suu suppuun tieasioista ja eteenpäin.
Sen lisäksi, että Riihossa on runsaanlaisesti erilaisia koti- ja hyötyeläimiä, täällä on riistaa ja muuten vaan nättejä luonnonkappaleita. Lintutornilta meitä varten alas kiivennyt Matti kertoi meille laskeneensa juuri Rimminlammella 19 joutsenta. Joskus niitä on ollut pellolla yhtä aikaa jaloittelemassa jopa 300. Huh huh sitä musiointia "kuulethan sen, laulun joutsenien...". Tuo valkoinen pitkäkaulainen sulotar kun aukaisee aamulla nokkansa, niin kyllä silloin moni naapurustossa avaa silmänsä! Täällä voit bongailla myös ruisrääkkiä ja töyhtöhyyppiä tai napsia syötäväksi teeriä ja sorsia. Järvistä voi narrata lautaselleen monenlaista eväkästä. Söpöjä kauriitakin käyskentelee pelloilla. Nam nam!
Himmaanmäen näköalatornin rakennusprojekti on parhaillaan menossa, sinne siis bussilla seuraavaksi. Linja-autolla päästiin muutamankymmenen metrin päähän jo valmiista tornin perustuksista ja loppumatka noustiin soratettua mäkeä ylös. Tornin laki nousee noin 22 metrin korkeuteen ja noin 180 metriin meren pinnasta. Se ei siis sovellu korkeanpaikankammoisten ajanviettopaikaksi, vaikka tuleekin olemaan tukeva kuin mikä, portaat ja muut puuosat lehtikuusesta ja jykevät jalat valtavista mäntytukeista. Siinä tornin perustuksilla seistessä tuli tuumanneeksi, että näissä riiholaisissa yhdistyy parhaalla mahdollisella tavalla ennakkoluulottomuus, rohkeus, innostuminen ja hulluus; asioita suunnitellaan ja niitä ryhdytään toteuttamaan yhdessä ilman, että veivataan ja tuumaataan vuosikaupalla kunnes mahdollisuudet lipuvat ohi. Esimerkkinä tästä toimii juuri tämä kesällä 2014 valmistuva torni, josta ajatus syntyi toukokuussa 2013, kun "Matti sopivassa paikassa suunsa aukaisi". Sitten siitä innostuivat maanomistaja Riihoset sekä kyläläiset - ja tässä sitä ollaan. Kohtapuoliin on tornin harjakaiset.
Riihon kylällä toimii useita yrittäjiä. Tänään pyörähdimme kahden "kaalitalon" pihassa, Taatilassa ja Vaississa sekä kuvanveistäjä Timo Hannusen ja taidemaalari Anita Hannusen pihapiirissä että Riihon Leirikeskuksessa. Taatilassa viljellään keräkaalia 200 000 kiloa 6 hehtaarin alueella. Kaalia kuljetetaan myyntiin Haapamäen Salesta aina Äänekosken citymarkettiin. Taatilassa valmistetaan myös erilaisia kaalijalosteita, joita voi ostaa useammastakin kaupasta. Lähiruokaa tuoreimmillaan siis - nam nam! Kaalin parissa työskentelyn lisäksi Taatila tarjoaa koneurakointipalveluita, muun muassa tienpientareiden murskausta (sillä lailla pääsee pajuista eroon). Taitelijapari Hannuset asustavat Vääriskosken entistä sähkö- ja voimalaitosta. Näissä taiteilijamaisissa puitteissa valmistuvat upeat tilaustyöt niin kivestä kuin maalaamallakin. "On aina arvoitus, mitä kiven sisältä paljastuu", kivenveistäjämies kertoi meille. Nykyisin myös kaalikääryleen sisältö voi olla arvoituksellinen, sillä tuotekehityksen seurauksena erilaisia täytteitä valmistetaan jo kolmattakymmentä aina kasvistäytteestä kebabiin. Kaalikäärytehdas Vaissi on Riihossa merkittävä työllistäjä: "Meillä tehdään noin 12 miljoona kaalikäärylettä vuodessa", kertoili autoomme noussut toimitusjohtaja Maria Hanho. Se määrä on 70% koko Suomessa valmistettavista kaalikääryleistä! Meillä kaikilla oli aika tavalla naama vehnäsellä (vai pitäisikö sanoa kaalilla), kun saimme mielenkiintoisen tarinan lisäksi Marialta kotiinviemiksi kääryleitä. Nam nam nam! Näiden kaaliherkkujen lisäksi Riihossa tarjoillaan hengenravintoa Riihon leirikeskuksessa, jossa järjestetään kymmenittäin joka vuosi erilaisia lasten ja nuorten leirejä ja rippileirejä. Vuonna 2013 yöpymisvuorokausia oli 3500, kun maaseutumaisesta ympäristöstä ja Riihon rauhasta saapui eri puolilta maata väkeä tänne aikaansa viettämään.
Meillä oli jäljellä enää yksi vierailupaikka: Kännikota. Sinne kaikki vielä jaksoivat ja halusivat mennä, vaikka kello kävi jo lähes puoliyhdeksää. Nimittäin Inkiläisen Erkki oli paistanut kaikille makkarat ja Jokisen Liisa tarjoili tervakusesta ja hunajavedestä sekoitettua juomaa. Kännikodan hämärtyvässä illassa kuulimme Erkiltä, että hänen yritystoimintansa oli alkanut lohenkasvatuksesta ja sittemmin laajentunut mönkijäsafareihin sekä sorsan- ja teerenmetsästykseen. Erkki pitääkin mailleen saapuvista ryhmistä hyvän huolen, ihan kuin meistä pidettiin tänään.
Mahat makkarassa istahdimme linja-autoon ja joku rouva siellä huokaisi ääneen, että "Tippa tässä tulee silmään kun oli niin kiva reissu". Niin hurjan mukava tämä reissu olikin, samoin kuin muut aiemmat kylävierailut. Jokainen omalla personaallisella ja mieleenpainuvalla tavallaan. Vielä on muuten kaksi reissua on jäljellä: ensi viikolla Etelä-Keuruu 9.4. ja sitten 15.4. Karimo.
Kiitos Maurille, Eskolle, Kaarinalle, Mateille, Tuomolle, Nikolle, Marialle, kuljettajalle ja kaikille reissun suunnitteluun osallistuneille ja kyläkierrokselle kyytiin hypänneille!
Lisää reissukuvia facebookissa. Kirjautumista ei tarvita :)
Terveisin
Kirsi, projektivetäjä
www.keuruunkylat.fi
Kylävoimaa-projektin Mennään Kylään -bussikierroksen 2. lähdön tarkoitus oli kurvata täydellä linja-autolastilla Liesjärven kautta Pihlajavedelle. Niinhän siinä kävi, että tarkoitus toteutui, eikä jäänyt aikomukseksi: auto oli pullollaan ukkeleita ja akkeleita niin kuin pitikin, bussin ruorissa hyvä kuljettaja ja mikrofonin ääressä asiantunteva kyläopas. Reittimuutoksia tehtiin heti alkumatkasta ja siihen innostuttiin vielä loppumatkastakin, mutta eipä vissii haitannut kyydissä olevia lainkaan - oikein tyytyväisinä istuivat penkeillään. Kotiinkin ehdittiin niin kuin oli sovittu! Mutta mites kaikki alkoikaan... Keuruun Matkahuollon pihassa linja-autoon sulloitui sopuisasti 50 matkustajaa ja opas. Ensialkuun projektinvetäjä säikähti hieman, että yksi ylimääräinen pylly oli mukana ja siltä puuttui penkki, mutta onneksi luulo osoittautui vääräksi. Mahduimme kaikki kyytiin ja tunnelma oli kovasti leppoisa jo kaksi kilometriä ennen Tervan risteystä.
Oppaamme Kutinlahden Hilkka ja monet muut kyläläiset ovat odotelleet jo vuosikymmenet sitkeästi tie numero 621:n parannustöitä, mutta eipä ole näyttänyt muutaman kilometrin pätkällä oleva asvaltti ainakaan itsestään lähteneen leviämään pohjoisen suuntaan kohti Liesjärveä. Kaikenmaailman kaavailuja ja lupauksia alkaen vuosikymmeneltä 1960 piisaa niin, että niistä voisi kirjoittaa kirjan. "Valtatie on Multialla ja Ähtärissä, mutta 20 kilometriä pikeä puuttuu liesjärveläisten kulkureitin alta." Tänään tie allamme oli kuitenkin hyvässä kunnossa, johtuen erikoisen vähälumisesta menneestä talvesta ja keväisistä yöpakkasista. Hyvin jousitettu bussi lipui yli monttujen ja myötäili sulavasti mutkistaan kuuluisan Myllymäentien kurveja, kun Hilkka tarinoi mikrofoniin.
Suojoen suuntaan ajettaessa nousimme hurjaa mäkeä ylös. Olisi siinä ollut pyörällä vispaamista, mutta päältä avautuva maisema oli palkitseva! Kaukana siintäviltä Multian kukkuloilta isäntäväki taisi vilkutella meille takaisin.. Ajatella, että tänne oli aikoinaan yksikin perhe muuttanut Liukosta jalkapelillä. Isä, äiti, kahdeksan lasta ja lehmä. Mietin itsekseni miten sisukkaita nuo ihmiset olivat - ja se lehmä! Linja-auton kyydistä killittäessä kukkuloiden ja nyppylöiden takaa paljastuu sieltä täältä peltoja, jotka kertovat alueen yhdestä tärkeimmästä elinkeinosta: maanviljelystä. Ajelimme ohi Keuruun ensimmäisen robottinavetan - lypsykarjan pitäjiä on näillä laajoilla kyläalueilla tällä hetkellä kymmenkunta. Hilkka kertoi myös, että Suojoen seudulle on ominaista paikkapaikoin erityisen vetinen maaperä "kuin vesipatjan päällä olisi", vaikka täällä maata viljelläänkin. Oikein kosteissa kohdissa kaivonrenkaiden asettaminenkin on ollut taitolaji, kun kaivon rengas on täyttynyt ennen kuin rengas on saatu paikoilleen.
Silloin ennen, yli sata vuotta sitten, Liesjärven kyläseudulla oli neljä koulua: Suojärven, Lavikon, Liesjärven ja Välkyn koulu. Yksi kerrallaan kyläkoulut lakkautettiin. Se vimma alkoi jo 60-luvulla, kun väkeä houkuteltiin keskuksiin asustelemaan, eikä pellavapäitä temmeltänyt kylien pihapiireissä enää riittävän montaa. Viimeisin kyläkoulu, Liesjärven koulu, lopetettiin 2005. Jos niitä muksuja ei kerta ole, niin sitten niitä ei ole! Nurkkakauppoja ja kauppoja seudulla oli aikoinaan toistakymmentä. Puoteihin haettiin pari kertaa vuodessa tavaratäydennystä "isolta kirkolta" ja sitten taas kauppa kävi kyläläisille päin. Se lienee ollut juuri niitä aikoja, kun pihoissa ja raiteilla soitteli kylän oma kansansoittaja Pilli-Hermanni. Hänenkö tahtiinsa ne pikkuiset tanssahtelivat isän tekemiä pitkospuita pitkin kouluun yli suonsilmien ja mättäiden? Pitkospuut lyhensivät 9 kilometrin koulumatkaa jopa kilometrin tai kaksi. Nykyihmisen näkökulmasta ajateltuna jalkaa sai kuitenkin pistellä toisen eteen siitä huolimatta aikamoisen matkan.
Monet paikat ovat saanet nimensä jonkun ihmisen tai ominaisuuteensa perusteella. Pyryn suora ainakin on nimensä mukainen; talvella kun pyryttää tie häviää. Molemmilla puolilla aukeavat pellot ja avaruus antavat lumelle oivan mahdollisuuden pöllytä pyryssä. Ripatin-mutka taas on yksi useista pitkän soratien mutkista ja saanut nimensä ojaan ajaneen rovastin mukaan. Tämä herranpalvelija karautti aikoinaan metsään rouvansa kanssa. Siinäpä vasta on ollut romanttista hetkeä kerrakseen! Huumon-mutkassa taas tämän päivän turistit karttavat ulkokurvia ja kanttaavat sisäkurvin puolelta vastaan, kertoo Hilkka. "Se johtuu siitä, että keskiviiva puuttuu.." Ainakin toistaiseksi. Odotellaan nyt vielä muutama vuosi sitä päällystettä ja valtatiestatusta tielle numero 621, jos se laannuttaisi väärällä kaistalla ajamisen "huumoo".
Liesjärvellä asustaa tällä hetkellä satakunta asukasta ja heistä 1/3 osa on työssä kävijöitä. Tiloja ja taloja on siellä täällä, väljästi maisemaan siroteltuna. Sukupolvenvaihdoksia tiloilla on tapahtunut 10 vuoden sisällä neljä. Maanviljelyn, lypsytilojen ja karjankasvatuksen lisäksi kyläalueen elinkeinoja ja palveluita ovat muun muassa: taksi, kirjastoauto, mökkitalkkaripalvelu, maanrakennusurakointi, saneerauspalvelu, kenneltoiminta ja lahjatarvikeliike. Hoitokoteja alueella on useampikin. Rauhallinen maaseutu tarjoaa mahdollisuudet monenlaiselle yrittäjyydelle!
Kun on paljon kerrottavaa, pitkä tie muuttuu yllättävän pätkäksi. Lähestyimme jo kylätaloa, jonne aioimme hetkeksi pysähtyä. Pikku jarrutus pari kilometriä ennen kohdetta ja kyytiin loikkasi Pusan Paula, kyläseuran puheenjohtaja. Paula kertoi vauhdikkaasti kyläseuran toiminnan historiasta ja siitä, miten nämä toimeliaat kyläläiset lunastivat itselleen kylätaloksi Liesjärven vuonna 2005 lakkautetun kyläkoulun. Eipä jäänyt talo oman onnensa nojaan, vaan nyt iso rakennus toimii kyläläisten yhteisenä monitoimitalona, jossa muun muassa jumpataan, kokoustetaan, juhlitaan ja käydään kirkonmenoja. Ulkovuorauksen kunnostus ja energiatehokkuuden parantaminen ovat parhaillaan käynnissä huippuahkeran talkooväen voimin. Eikä siinä vielä kaikki - kyläseura on hitusen kiinnostunut hommaamaan itselleen koulun viereen 80-luvulla rakennetun rivitalon, josta kaupunki omistaa toistaiseksi osan. Jos siitä vaikka saisi pienellä pintaremontilla kodin uusille asukkaille "jos saataisiin ostettua halavalla"..
Liesjärven kylätalolla meitä odotti Hilkan leipoma taivaallinen ohrarieska sekä maittavat pullakahvit. Hampaat napsuttaa vieläkin, ihan niinkuin Pusutasanteen omenapusujen jälkeen.. Kylätalon seinille oli koottu vanhoja valokuvia ja asiakirjoja, niitä olisi moni tarkastellut pidempäänkin. Miksi se aika menee aina kuin siivillä kun on oikein hauskaa, paljon turisemista ja ihmettelemistä hyvässä seurassa? Ei meidän auttanut muu kuin painella takaisin bussiin ja kutsua Pihlajaveden opas Jartin Pertti kyytiin. Parin kilometrin ajan auto oli enemmän kuin täynnä, joten ainakin yksi vahvareisinen tyttö kykki hetken linja-auton käytävällä, kun läksimme kaartamaan Liesjärveltä kohti Pihlajavettä.
Pihlajavesi oli itsenäinen kunta vuoteen 1969 saakka, kunnes liitettiin Keuruuseen. Kauppoja alueella on ollut 15 ja kouluja 8. Matkallamme kohti Asemanseutua ja Kauppalaa ohitimme vanhoja tiloja, Valkeajärven keskustan, Pihlajaveden vanhan aseman ja asemarakennukset. Kyydissämme istuva Jore hihkaisi asuneensa ja lastensakin syntyneen täällä. Varmasti monelle muullekin tulvahti muistoja mieleen - sitähän varten näitä reissuja järjestetään. Tien varrella näkyi möyrittyä maata, tänne Aseman ja Sahan seudulle vedetään kunnallistekniikkaa. Ollaan samalla nykyaikaisia, kun vaalitaan menneisyyttä!
Pihlajaveden tuorein ylpeyden aihe ja nähtävyys on Kauppala. Kauppalassa on elintarvikkeita, yhteiset tilat, kirjasto, ruokailumahdollisuus ja vaikka mitä muuta. "Kassaa ei oo vielä laskettu", että tervetuloa katsomaan mitä meillä täällä on, toivotteli Kauppalan pihassa bussiimme noussut Markku Koivuranta. Aktiivikyläläisten ja Nuorisoseurojen Palvelutuuli-hankkeen yhteistyöllä käyntiin polkaistu kauppa-kioski-kahvila-kirjasto -toiminta on todellinen yhteistyön taidonnäyte ja valtava voimanponnistus. Talkootyöläisten lisäksi Kauppala työllistää kaksi henkilöä työllistämistuella. Pian vuoden täyttävä Kauppala on ollut ovet suljettuna avaamisen jälkeen vain kaksi päivää. Siis kaksi päivää! Olimme kaikki syystäkin iloisia pihlajavetisten puolesta - tämä on hienoa kylätoimintaa!
Kauppalan herkullisen karjanpiirakka ja mehutarjoilun sekä toiminnan esittelyn jälkeen menimme taas takaisin bussiin. On aika lähteä kotiin. Mitäs kautta mennään? Simsiöntie on hyvässä kunnossa - eikun sinne vaan. Ja mikrofonin käteensä nappasi Nikoskisen Onni, jolle Tuija-vaimo toimi takana olevalta penkiltä apuselostajana. Lystikkäitä paikkoja nimettiin siinä toisensa perään soran rapistessa renkaissa: Kuppakota on tuolla, tästä käännytään Riemuliiteriin ja tuosta Kalikkakämpälle, tuossa on Heiluva ja tuolla Kuljunkurvit. Olikohan ihmisillä jotenkin ennen vanhaan parempi mielikuvitus kuin nykyään? Niin voisi ainakin päätellä näistä paikannimistä.
Kotimatkalla ajoimme myös kunnan keskipisteen ohi, joka sijaitsee n.10 km Simsiöntietä Keuruun keskustan suuntaan olevalla lentokentällä (tarkemmin sanottuna varalaskupaikalla, mutta se ei ole olennaista, koska lentokenttä kuullostaa paljon paremmalta..). Tuumailin siinä bussinpenkillä itsekseni, että onneksi kaikki nämä kivat, persoonalliset kyläalueet muodostavat Keuruun laajalle kartalle useita "napoja" ja keskipisteitä, sillä yksinapainen, vain yhden keskuksen olemassaoloon kaikilla toiminnoillaan nojaava kunta olisi armottoman kehno koko seudun elinvoimaisuutta ajatellen.
Matkahuollon pihaan saavuimme puoli yhdeksän tietämillä. Ilta oli yllättävän valoisa, koska kelloja käännettiin viime viikonloppuna. Mielikin oli valoisa, mutta se ei johtunut kellojen säätämisestä, vaan niistä mukavista ihmisistä, joita tälläkin reissulla oli mukana! Kiitos kaikille ja matka jatkuu jo torstaina 3.4., jolloin suuntaamme Haapamäelle ja Riihoon!
Lisää reissukuvia facebookissa. Kirjautumista ei tarvita :)
Terveisin
Kirsi, projektinvetäjä
www.keuruunkylat.fi
