Tervetuloa Keuruun eteläisiin kyliin, Vesi-Keuruulle!
Mistä on kylämme tehty?
Keurusselän uimarannoista ja saarista.
Metsäenergiasta ja marjoista.
Viljapelloista ja Ahdin anneista.
Räjähteistä ja rokista.
Seurantaloista ja kyläkoulusta.
Omenatarhoista ja kesäkukista.
Telttatemppeleistä ja metsäkappeleista.
Sekä Akselin, Louis´n, Onnin, Heljän ja Heidin taiteesta.
Niissä on meidän arki ja juhla.
Runon riimit kertovat Etelä-Keuruun vaihtelevasta luonnosta ja maisemista, persoonallisista kyläalueista, kylissä viihtyvistä asukkaista ja heidän tekemisistään sekä Keurusselästä, jonka rannat kaunistavat seutua kymmenien kilometrien matkalta.
Koska Etelä-Keuruu muodostuu useammasta pikkukylästä, oppaitakin on tavallista enemmän - jokaiselle alueelle oma asiantuntijansa. Tänään tarinoita meille uteliaille pääsisivät kertomaan Liisa, Kyösti, Marja-Leena, Anneli, Hillevi, Kaarina ja pari Santalaa. Olikohan siinä edes kaikki? Monipuolista kyläasiantuntijuutta vaativa kyläkierroksemme oli suunniteltu kiemurtelemaan pikitie numero 58 molemmin puolin. Nimittäin tuo neljättäkymmentä kilometriä pitkä tie on kuin rypäletertun ranka, johon rypäleet eli kylät kiinnittyvät - tertun pää on kiinni Keuruun keskustassa ja pohjimmainen "rypäle" hipoo melkein Mänttää. Etelä-Keuruulla majaansa pitää noin 500 asukasta ja vapaa-ajan asukkaita on toinen tai jopa kolmas mokoma. Seudulla toimii 15 maatilaa, joista 7 on karjatiloja. Täällä voit kuulla vielä ammumista, hirnumista, alpakoiden yninää ja possujen röhkimistäkin. Lisäksi muita yrityksiä on alueella peräti nelisenkymmentä. Yleinen suunta on, että maatalous on muuttunut ja muuttuu edelleen metsätaloudeksi. Pellot on istutettu, sillä pienellä tilakoolla ei enää pärjää, vaan kaiken pitää olla ISOA. Isosta puhuttaessa varmasti monelle tulee mieleen Pohjoisjärven rannassa oleva tapahtuma- ja koulutuskeskus Iso Kirja, joka kokoaa sanan äärelle vuosittain kymmeniä tuhansia kävijöitä. Pelkästään juhannuksena vieraita saapuu 35 000. Oh hoh, siis väkeä on ihan kuin oikein ison luokan stadionkonsertissa! Ja mikäpä alueella ollessa, hyvien palveluiden äärellä, huikaisevissa maisemissa, hengenheimolaisten seurassa.
Vaikka kyläalue on iso, naapurit tunnutaan täälläkin tietävän varsin hyvin. Ja jos joku oppaista epäröi, "kukas se tuossa asukaan", niin jopa kuului jostain penkinvälistä avustava huudahdus, että kuka se siellä majaansa pitelee. Juntuset, Ahot, Kiviset, Mikkoset, Lappalaiset, Rauhalat, Karjalaiset... "Tuohon on muuttanut joku uusi, ei tiietä vielä kuka". Eipä ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö asiasta otettaisi selvää! Ja sehän onkin näillä kylillä maailman paras asia, että naapuri on tarpeeksi lähellä ja samalla tarpeeksi kaukana. Lähes kaikki tuntevat toisensa oli puskia välissä tai ei. Apua saa, jos tarvitsee ja jos haluaa olla rauhassa, niin sitten olkoon. Täällä saa olla sinkku virallisesti tai epävirallisesti ja ihan rauhassa tai jos seuralaista haluaa etsiä, niin kannattaa osallistua vaikka kylän yhdistysten yhdessä järjestämiin possujuhliin elokuussa.
Pikitie jäi puiden ja pensaiden taakse, kun mutkittelimme vanhaa Mänttään johtavaa tietä. Kapea sorapohjainen tie kulkee metsien välissä. Välillä näkyy siellä täällä taloja ja läikkyy rantaa. "Näitä pitkin sitä on tullut kouluun polkupyörällä hinkattua". Jokainen voi kuvitella, että hinkkaamistahan se aikoinaan vaihteettomalla pyörällä ajaminen on ollut, ylämäkiä ja alamäkiä hurruutellessa, vähemmän kun sitä tasaista tietä on näillä main. "Kuljettaja, pysähdytäänpä tähän hetkeksi. Tuossa on Riitalahden kahakan muistomerkki vuodelta 1808." Paikalla ottivat yhteen Pohjoislahden miehet ja venäläiset, aseinaan puukot ja kirveet. Taisi olla viimeinen kerta, kun itänaapurit nimittivät paikallisia miehiä hameväeksi, niin kova tappelu siinä käytiin. Kuuleman mukaan vain yksi hyökkääjistä pelastautui, kun meni Riitalahteen vedenpinnan alle piiloon ja hengitteli siellä kortteen kautta keuruulaista ilmaa. Sen sijaan kahakoinnista selvinneet viimeiset toverit, jotka yrittivät rynniä hevosilla karkuun, saatiin Huttulassa kiinni...
Jos näillä seuduilla on joskus ryttyilty vieraiden kanssa, on omienkin kesken tullut nokankoputtamista. Murhamäki on saanut hurjan nimensä siitä, kun paikallisilla miehillä tuli korttipelissä riitaa ja siitä seurasi miehentappo. Yksi tarina kertoo, että isännät eivät päästäneet renkiä tämän halutessa karhumetsälle, vaan halusivat mennä sinne itse. Renki jäi kotiin ja murehti siellä. Samaan aikaan velmu karhu kiipesi puuhun ja hyppäsi metsässä isäntien niskaan, jolloin isäntämiehille kävi tietysti köpelösti. Eipä nalle niskassa ole ilahduttava asia, joten tulee mieleen, että olisiko sittenkin pitänyt päästää se renki metälle.. Ettei nyt kenellekään jäisi sellaista käsitystä, että eteläkeuruulaiset ovat tavattoman kovia nahistelemaan, niin kerrottakoon että nykyisin patoutunutta energiaa puretaan muun muassa sivakoimalla tai hölkkäämällä kyläläisten talkoilla rakentamaa melkein kaksi kilometriä pitkää valaistua pururataa pitkin. Siellä hikoillaan 24-tunnin hiihdot ja juoksut, joihin osallistutaan isolla porukalla jo eri puolilta Suomeakin. Kylällä touhutaan lisäksi erilaisissa talkoissa ja parhaillaan kunnostuksen alla olevassa Nuorisoseurantalo Männistössä.
Talkoilla on rakennettu myös Pohjoislahden riistamiesten omistama kota, jossa kyläyhdistys tarjosi meille reissumiehille ja -naisille makkarata. Turaus sinappia ja ketsuppia, imaisu pillimehua, ai miten hyvää. Kylläpä meille aurinko paistaakin kauniisti ja kuukin on yhtä aikaa taivaalla. Ei näillä reissuilla nälkään pääse kuolemaan, NS Männistön pihassa pysähtyessä syötiin jo omenapannaria... Kunhan tästä ehditään Häkkiskylään, niin Maaseutuseurantalo Harjulinnassa saamme juoda munkkikahvit. Mutta ennen kuin lähdemme ajelemaan etelämpään, on vielä paljon kuultavaa ja nähtävää. "Monilla menee korvat lukkoon, kun laskeudutaan täältä Mäkikylän päältä alas, nyt ollaan 170-220 metriä merenpinnan yläpuolella riippuen siitä missä ajellaan". Kääntyessämme kodalta tielle, Kyösti kehotti meitä katsomaan ylös metsäiseen rinteeseen. Siellä näkyivät valtavat lohkareet, Hartikankivet, joilla ennen karjapaimenet kokoontuivat. Joku meistä matkalaisista olisi heti halunnut rynnätä sinne kokemaan kivien rinnalla omaa pienuuttaan, mutta nyt ei ollut aikaa. Ehkä ensi kerralla?
Kyläalueella piisaa korkeita harjanteita, rinteet ovat täynnänsä kirkasvetisiä lähteitä. Täällä vedet laskevat Keurusselkään, Päijänteeseen sekä Kokemäen vesistöön. Sorapitoisen Lintusyrjän harjun päälle kiipeäminen palkitsee huikaisevilla maisemille - noh, pikkuisen pitäisi ottaa puita pois, mutta aktiivinen kurkistelija kyllä löytää riittävän rakosen, josta näyttäytyy upea näkymä Keurusselälle aina kilometrien päähän. Muutaman minuutin ajomatkan päässä on täysin toisenlainen maailma, kun menemme korkealta alas ja pinnan alle. Huhkojärvi on paikoin jopa 90 metriä syvä kylmä järvi, jonka äkkijyrkät rannat voivat laskeutua heti kahdenkymmenen metrin syvyyteen. Huhkojärvellä pääsee sukeltamalla myös vedenalaiseen kalliokäytävään. Rannat ovat tietysti täynnä mökkejä, eikä ihme, sillä näissä karuissa ja kauniissa maisemissa on maalannut sellainen mieskin kuin Akseli Gallen-Kallela.
Gallen-Kallela oli kesäisin Serlachiuksen kaverina tämän tilalla ja siellä viihtyi kuulemma myös eräs Euroopan kauneimman naisen tittelin saanut neitonen. Kylätarinat kertovat, että missi tykkäsi hankkia täällä rajatonta rusketusta, joka toiminta aiheutti paikallisissa emännissä paheksuntaa. Opas ei kerro, kurkkiko Serlachiuksen tiluksille pusikoista minkä verran kyläläisiä, mutta ilmeisesti kuitenkin riittävästi, koska eräs talon pysyvämmistä emännistä kehoitti isäntää lopulta siirtämään Mäntäntien paikkaa kiertämään tilan kauempaa. Niin siinä sitten kävi, että tie siirrettiin parisataa metriä kauemmas ja tilanväki sai touhuta pihassaan rauhassa. Se lienee ollut hyvä ratkaisu, sillä vaikka kuinka yritimme tirkistellä bussin ikkunasta, emme nähneet muuta kuin tiivistä kuusikkoa - ja taitaapa se missikin olla jo puutarhasta kadonnut.
"Hiljempaa kuski, jos on mahdollista". Tässä on lyhyellä tienpätkällä paljon asiaa. No niin. Olemme nyt Kekkosen metsästysmailla, näissä metsissä on käyty ja käydään Naton yhteensopivuusharjoituksia. "Puolustusvoimien kämppä on tuolla vasemmalla". Kyllä noissa metsissä kelpaa samoilla, sillä paikallisessa luonnossa on runsaasti tihkulähteitä. Ei tule jano varvikossa temutessa. Vesi on puhtainta mitä olla voi, eikä se koskaan jäädy. Taimenpurojen kunnostusta on tehty porukalla talkootyönä, johon kymmenet vapaaehtoiset ovat osallistuneet. Turpeennostoa pidetään näillä alueille isona mörkönä, eikä syyttä. Kukapa haluaisi, että Ukonpurossa virtaa ruskea vesi?
Vanhaa Mäntäntietä ajellessa päästään Tiirinselän kyljessä lepäävälle Häkkiskylälle. Pieni punainen silta, vanha nurkkakauppa, josta on myyty limonaadia, vanha kansakoulu, perinteikäs Maaseutuseurantalo Harjulinna, kaunista maaseutumaisemaa vanhoine rakennuksineen. Olimme nyt Etelä-Keuruun eteläisessä osassa. Täältä on Mänttään 11 km ja Keuruun keskustaan 20 km. Näiltä "raja-alueilta" on koulua käyty yli kunnan rajojen ja asiointikin usein suuntautuu sinne, minne matka on lyhin. Kun matka kunnan keskustasta kasvaa, kyläläisten toiveissa pilkahtelevat muun muassa nykyaikainen kunnallistekniikka ja laajakaista. Toiveet ovat muuttuneet vuosien kuluessa, sillä kertoman mukaan ennen kyläläisten hartain toive saattoi olla "Jos me saatais tonne meijän kauppaan rautanauloja".
Bussimme pysähtyi Harjulinnan pihamaalle. Käykääpä sisään ja hädän hetkellä voi nauttia eksotiikasta, rakennuksen takana on ulkohuussit. Kun vanhan rakennuksen ovesta astui sisään, ilmassa tuoksui kahvi ja raikas ilma. Tästä talovanhuksesta on pidetty hyvää huolta ja sitä käytetään säännöllisesti kyläläisten kokoontumispaikkana. Täällä on tanssittu ja laulettu kauneimpia joululauluja. Pusunurkkauksessa on varmaan pussattukin. Ainakin miljoona kertaa. Vierailuamme varten saliin oli tuotu paikallisen puukäsityötaitajan Kalevi Pummilan taidonnäytteitä. Voi itku miten hienoja puurasioita, kynttilänjalkoja ja pahkatarjottimia ja vaikka mitä muuta - ja lompakko kotona! Viereisellä pöydällä oli taitavan kameramiehen Seppo Niemen upeita otoksia, joissa kukat tuoksuivat kuvasta ulos ja marjat kutsuivat maistamaan.
Kun on ensin tultu, on sitten myös lähdettävä. Matka kohti Keuruun keskustaa alkoi. Hillevi kertoi meille, että aivan eteläisestäkin osasta käy väkeä töissä Jyväskylässä saakka. "Kantatie 58 on tärkeä väylä". Useita uusia taloja on rakennettu viime vuosina sen molemmin puolin. Varpaasalmen kohdalla kuulimme tarinaa Roosinpohjan vihaisesta sonnista, jota ei lehmää taluttaessa uskaltanut ohittaa. Sitten käännös Liukontielle. Siellä saimme aistia lisää menneen tuulia, kun Nikolaintalon ja Häkki-Liukon pihapiirissä katselimme ihaillen maakunnallisesti arvokasta rakennusympäristöä. Täällä ovat myös taiteilija Heljä Liukko-Sundströmin juuret. Eikä ole mikään ihme, että taiteilijoita kylällä riittää, sillä näkymät ympärillämme inspiroivat ihan perustuhertajaankin. Oispa ollut pensseli kädessä!
Kotimatkalla kyytiin nousivat hetkeksi vielä Santalat, jotka avasivat meille Airolahden kyläläisten karjalaisia juuria. Ennen niin villin korven asuttivat silloin aikoinaan Karjalan evakot, 11 uutta perhettä, joista kyläläiset ovat saaneet alkunsa. Paikallinen maanlaatu ei ollut ihan niin muhevaa ja pehmoista multamaata kuin Karjalassa, joten tarina kertoo evakon kiljahdelleen, että "Voi hyvä ihme millasee korpee meit tuuaa, huomenna myö lähetää täält kottii".
Nuo karjalaiset eivät onneksi lähteneet kottii, mutta myöpä lähettii. Olipa hieno kokemus tämäkin reissu, huokasivat Matkahuollon pihassa hymysuin kylävieraat. Hyvin järjestetty ja vaiherikas seikkailu kantatie 58 molemmin puolin - kiitos upeille oppaille ja järjestelyissä mukana olleille! Ensi tiistaina on edessä viimeinen kyläkierros tällä erää ja silloin matkaamme Karimoon. Siihen saakka..
Näkemisiin ja kuulemisiin!
Lisää reissukuvia facebookissa. Kirjautumista ei tarvita :)
Kirsi, projektinvetäjä
www.keuruunkylat.fi
